Pro Puu -galleriassa nähdään kolmen luonnosta inspiroituneen tekijän tarinoita, valokuvia ja veistoksia. Anna-Maija Ahokas ja Juha Tanhua pyrkivät valokuvissaan näyttämään sen, miten he näkevät ilmiöt, ei vain sitä, mitä he näkevät. Heille valokuvaus on tutkimusmatkailua. Terhi Kaakinen on puuhun erikoistunut kuvanveistäjä, jonka töistä huokuu hyväntuoksuinen, elävä, lämmin ja ekologinen materiaali.
Olen lahtelainen luonto- ja maisemakuvaaja, maltillinen luontohörhö ja viherpiipertäjä. Melkein pakahdun, kun näen märät, kiiltävät puiden rungot, lyijynharmaan taivaan, pilvien riekaleet, sarastuksen kuiskauksen kylmässä aamussa, kuikan huudon, merikotkan liidon, etäällä laskevan auringon, meren ja tunturit, tai sen, kuinka sade piiskaa kadut puhtaiksi. Ei ole erikseen ihmistä ja luontoa. Kuvatarinoillani kerron, miten näen luonnon, ja annan kuvieni laulaa. Kaikki tuo on vaikeaa, mutta tekee minut onnelliseksi. Valokuvani ovat tunteiden ja tunnelmien juttelua.
HIERUA-sarja
Kuun vetovoima aiheuttaa vuorovesi-ilmiön. Se saa merenpinnan nousemaan ja laskemaan. Vuorovesi on meriveden pystysuoraa liikettä. Siinä on elämän ja luonnon kiertokulku. Hierua on islantia ja tarkoittaa vuorovesirantaa, nousu- ja laskuvesien ääripäiden väliin jäävää aluetta. Kun vesi vetäytyy, se jättää hiekkaan jälkiä, jotka tuleva nousuvesi pyyhkii pois, jotta seuraava laskuvesi voisi piirtää uudet kuviot. HIERUA-kuvani ovat erään aamun laskuveden tarinoita, jotka ilmestyivät Jäämeren rannalle Pykeijassa Pohjois-Norjassa vuonna 2019. Kuvat ovat nyt ensimmäistä kertaa esillä.
Sarjan teokset on tulostettu suoraan alumiinikomposiitille, joka on kevyttä ja kestää aikaa. Kuvani ovat mattapintaisia ja tuntuvat sormenpäissä hiukan rouheilta. Alumiinitaulu on ripustusvalmis.
Alumiinikomposiitti on polttokelpoinen materiaali, josta tuotetaan maakaasua ja sähköä.
HIERUA-sarjan editiot: 5 + 2 AP. Pienten HIERUA-taulujen tulosteiden määrää ei ole rajoitettu.
Olen lahtelainen kuvanveistäjä, joka on erikoistunut erityisesti puuhun. Puu on materiaalina ekologinen, hyväntuoksuinen, elävä ja lämmin. Nautin veistämisen lisäksi tanssimisesta, laulamisesta ja ihmisten kanssa olemisesta, yhteisöllisyydestä. Olenkin monissa yhdistyksissä mukana ja olen huomannut, että yhdessä olemme enemmän ja pystymme vaikuttamaan asioihin. Jonkinmoiseksi kylähulluksikin minua voisi kutsua. Ihmettelen ja ihastelen luontoa ympärilläni ja fiilistelen oman pihan kukkien puhkeamista.
PUSU
Veistän maalattuja, väritettyjä puuveistoksia, joiden aiheet kumpuavat usein omasta kolmilapsisen perheenäidin arjestani hauskuudessaan ja raastavuudessaan. Yleisin ja minulle yleensä innostavin teosaiheeni on varmastikin lapsi. Oman näyttelykokonaisuuteni nimikkoteoksessa, Pusussa, lapsi on pukeutunut naamiaisasuun. Aloittaessani veistää pöllissä oli jo valmiiksi kauniit repeämät. Veistettyäni työtä jo melko pitkälle, ystäväni nelivuotias kysyi, onko siinä seepra. Ilmiselvästi oli! Repeämistä sai hyvän seepran harjan. Pyrin olemaan avoin kesken teoksen prosessin ja alkuperäinen suunnitelma saattaa hyvin muuttua puun tai ympäristön sanelemana. Veistokseni ovat kukin huolella veistetty oma muotokuvansa, mutta tärkeitä ovat myös suhteet, joita ne muodostavat toisten teosten ja katsojan kanssa.
Nautin puun veistämisen fyysisyydestä, siitä kun puru pöllyää ja jäsenissä tuntuu. Aloitan veistämisen sähkösahalla, jatkan taltalla, nuijalla, puukolla ja nauhahiomakoneella. Käsin tekemisen merkitys veistäessä ja sen näkyminen valmiissa teoksessa on minulle tärkeää. Tehdessä ajantaju parhaimmillaan häviää.
Olen äitini puolelta saamelainen. Muutin 80-luvun puolessa välissä töiden perässä Etelä-Suomeen Lahteen. Toimin Etelä-Suomen Sanomissa 10 vuotta lehtikuvaajana, vuonna 1996 aloitin lehtikuvaaja-freelancerina, jona toimin edelleen, mutta nyt yhä enemmän myös taidekuvaukseen suuntautuneena. 2000-luvun alkupuolella Lehtikuvaajan Syndrooma -näyttelysarjan avaus, jonka ensimmäisenä näyttelynä oli ”Valokuvaaja Tanhuan Arkistointimenetelmä 5.2.1”. ”Kuvia kenkälaatikostani” – näyttelystä tuli samalla Syndrooman prologi. ”Pahasti Urbanisoitunut Saamelainen” on Syndrooman noin 15. osa.
PAHASTI URBANISOITUNUT SAAMELAINEN
Vuonna 2005 huomasin asfaltilla läikän, joka oli muodostunut autosta valuneesta öljystä ja bensiinistä. Vesisade vielä maalasi öljystä ja bensiinistä parkkipaikan asfalttiin taideteoksen, joka muistutti revontulia. Näitä taideteoksia olen siitä asti tallettanut satoja. Suurin osa näistä ”öljymaalauksista” muistuttaa avaruutta, tähtisumuja, galakseja, komeettoja…
Vuonna 2018 muutin reiluksi vuodeksi takaisin Lappiin Ivaloon. Etelässä oloaikana asfaltti ja betoni olivat tulleet tutummaksi kuin tunturit ja jängät, olinhan asunut Lahden seudulla pitemmän aikaa kuin Lapissa. Öljyläikkien kuvaaminen jatkui Ivalon kauppojen parkkipaikoilla. Mutta löysin uudelleen kotikyläni metsät ja jängät. Kelottuneet karahkat ja juurakot alkoivat kiehtoa. Niistä löytyi yllättäen samoja muotoja kuin öljyläikistä. Aloin kuvaamaan näitä karahkoja öljyläikkien kuvapareiksi. Kuvaukset ajoittuivat vuosien 2018 ja 2019 loppukesän ja alkusyksyn pimeisiin öihin, jolloin pystyin käyttämään valomaalausta kuvatessani karahkoja. Nämä kuvaparit kuvaavat saamelaisuuden kahta puolta, urbaania ja perinteistä.
Yksi tämän näyttelyn ”avaruuskuvista” oli viime syksynä esillä Valokuvataiteilijoiden Liiton myyntinäyttelyssä Helsingissä. Sieltä sen lunastivat kokoelmiinsa niin Valtion Taidetoimikunta kun Helsinki-Uusimaan sairaanhoitopiirin taidetoimikunta.
Näyttelyä on tukenut Lahden kaupungin Kulttuuritoimi.